Tänään tuulee niin, että tukka lähtee päästä ja räntää tuiskaa vaakasuoraan.
Olisi NIIN helppoa vaipua synkkyyteen sohvan nurkassa...

Vaan ei meillä! Sadetakin syövereistä pilkotti pieni pää ja terhakka häntä sojotti tomerasti kaarella! Neljä ohukaista jalkaa töpötti innoissaan eteenpäin. On se vaan niin liikuttavan positiivinen tuo koirani Sylvi! AINA! Kelistä huolimatta täällä suunnalla nähtiin hihnan toisessa päässä kävelevän erään hymyilevän naisihmisen. Kyllä olisivat hulluksi mahtaneet vastaantulijat luulla, jos tuolla nyt joku olisi jossain vastaan tullut. Eipä tullut. ;) 

Kuvan koira ei liity tapaukseen, vaikka vähän Sylvin muotoinen onkin. :)

Vatsatauti aloitti sitten eilen kesken työpäivän uusintakierroksen...  Selvisin juuri ja juuri kotiin, mutta tyhjennys jatkui... 

Unessani söin kolme voissa paistettua kananmunaa, ihanaa tuoretta paahtoleipää, ruotslaisia lihapullia ja jättikupillisen pehmeää, taivaallista maitokahvia. Herätessäni oksennustaudin kaiken kattava kuvotus ravisti kehoani ja parin viime päivän tyhjennysharjoitukset kipuilivat joka puolella kehoani. Miten kainaloihinkin voi sattua?!?

Aikuisena sairastaminen on todella ankeaa. Yrittäjänä se on vielä ankeampaa, kun palkkakaan ei juokse ja kaikki sovitut työt pitää perua ja järjestää jotenkin uudelleen. Koira on ainoa lohtuni, mutta sekin yrittää vähän väliä innostaa minua sängynpohjalta leikkiin vinguttamalla lelujaan. Ääni riipoo aivoja, mutta yritän mumista koiralle jotain kannustavaa. 

Tällaisissa tapauksissa mieheni pitäisi ehdottomasti (ainenkin minun mielestäni) jäädä kotiin hoitamaan minua ja saada siitä korvausta valtiolta. Olemme ystäväni kanssa suunnitelleet myös lääkärin määräämää ja valtion tukemaa itsehoitovapaata ihmisille, jotka ovat vaarassa uupua, tai jotka ovat fyysisesti huonossa kunnossa, mutta aikaa tai energiaa asian korjaamiseksi ei työelämän paineissa ole. Pitkässä juoksussa tuollainen hoitovapaa tulisi varmasti halvemmaksi, kuin pitkät sairauslomat sitten, kun pää tai kroppa lopulta pettää. 

Lapsettomille ei vain hoitovapaita ole tarjolla, jollet ole niin onnekas ja varakas, että esimerkiksi virkavapaa tulisi kysymykseen. Ja jälleen kerran törmäämme termiin, josta yrittäjä voi vain haaveilla... Virkavapaa, sairauspäiväraha, lomaraha, minimipalkka...

Oli upeaa löytää ryhmä muitakin yrittäjiä, jotka miettivät samoja teemoja. Käykääpä kurkkaamassa #sori15. Minä keskityn nyt itseni kuntoon saamiseen, jotta palkka alkaisi taas rullaamaan! Nauttikaa auringosta, te terveet!

- Onpa sulla kaunis huivi!
- Joo, kiitos! Tää on Donna Karanin...
- Ai jaa... Siis onko se siltä Donnalta lainassa...?
- ?!?!?

Jaksan aina uudelleen hämmentyä ihmisistä jotka arvostavat ostamiaan tavaroita vain niiden merkin perusteella. "Löysin Lontoosta Versacen avaimenperän ja se maksoi VAIN 50€! Eihän tää nyt oo ihan mun näköinen, mut onhan se kuitenkin Versace"! Avaimenperä. 50€. Jeppis jepulis...

Instagramit ja Pinterestit pursuavat kuvia joissa on uusia vaatteita tai sisustustuotteita kuvattuna niin, että merkki varmasti näkyy. Kerran olen nähnyt jopa kuvan piposta, joka oli rullattu reunasta niin, että pipoksi sitä ei enää tunnistanut, mutta sisäsaumaan ommeltu merkki kyllä näkyi. Kommenteissa sitten toiset samanhenkiset kommentoivat kuinka "mulla on toi sama mut valkoisena" tai "mulla on toi myös, mut hankin sit kaveriksi myös SEN Hilfigerin, tiedäthän"? Ja nehän tietää. Kilpavarustelu on jatkuvaa ja mikäpäs siinä. Jonkunhan niiden sweat shoppien pomojen palkat on maksettava.

Ongelma taitaa olla vain siinä, että mikään ei riitä. Kun on saatu se Vuitton, pitää saada jotain muuta. Isompaa, kalliimpaa, näkyvämpää. Huomatkaa minut!!! Itse huomaan kyllä myös kauniit esineet, mutta vain, jos esine on oikeasti kaunis. Se, että siinä lukee merkki isolla kyljessä ei tee mistään vaatteesta tai laukusta elegantimpaa. Päinvastoin. 

Eniten ilahdun, jos kuulen vaikka laukkua kehuessani, että se on siskontytön muotoiluinstituutin lopputyö tai pienen paikallisen tuottajan uniikkikappale. Silloin raha laukusta on oikeasti mennyt sen tekijälle, ei moraalittomasti ja ilmaston kannalta kestämättömästi toimivalle suuryritykselle.

Entäpä jos me kaikki hankkisimme tavaraa vain, jos todella tarvitsemme sitä tai jos todella pidämme sen designista ja tiedämme käyttävämme sitä loppuelämämme? Kuinka paljon maailma muuttuisi?

Ravistellaas vähän ennakkoluuloja. Jos puolisoista toinen pitää kovasti teatterista ja toinen ei, miten käy? Ei tule eroa, vaan teatterista pitävä käy edelleen teatterissa, esikerkiksi ystävänsä kanssa. Toisen ei ole pakko lähteä, mutta toisen ei myöskään tarvitse luopua asiasta, josta nauttii. 

Entä jos kyseessä on seksi. Sama kuvio ei enää olekaan yleisesti hyväksyttävää. Miksi ei? Jotkut parit pitävät leffassa, teatterissa tai vaikka lätkämatsissa käyntiä yhteisenä juttuna. "Laatuaikana". Toisille seksi on sitä. Yhteinen juttu, jolloin on aikaa keskittyä vain juuri siihen asiaan. Mutta entä jos intressi ei olekaan yhteinen? Toiselle riittää kerran puolessa vuodessa, toinen haluaisi pari kertaa viikossa. 

Onko kyse kuitenkaan sen kummemmasta asiasta? Jos puolisoa rakastaa, on muita yhteisiä intohimon kohteita ja elämä on yhdessä mukavaa, miksi seksin pitäisi olla se eron tuova elementti? Voihan teatterissakin silti käydä silloin tällöin myös yhdessä, eikä se vähennä sen käynnin arvoa tai tärkeyttä vaikka toinen kävisi teatterissa myös muulloin. 

Ongelmallista tästä taitaa tehdä vain yhteiskuntamme normit ja ikivanhat kristilliset arvot. Seksi on silloin tarkoitettu vain aviopuolisoiden välille ja se ajatus istuu selkärangassamme syvällä, vaikka käsite "puolisosta" onkin lieventynyt. Tokihan joukostamme löytyy aina myös niitä, joiden mielestä heillä on AINA oikeus hässiä ketä huvittaa, vaikka kotona seksi luistaisikin. Silloin ei tosin kyse ole enää "harrastuksesta", vaan addiktiosta. 

Kahden rakastavaisen välinen syvä intohimo on ehkä kauneinta ja kadehdittavinta maailmassa, mutta koska sitä ei ole aina saatavilla, voisiko muitakin vaihtoehtoja olla?