Muutaman vakavasti otetun ja useampien kevyesti otettujen suhteiden jälkeen olen tullut seuraavaan lopputulokseen:

Miehissä ärsyttää:

- Se luulo, että jos jotain ei sanota suoraan ja kovaan ääneen, sitä ei ole olemassa. Jollen sano, että nyt vituttaa, ni ei varmaan sitten vituta. Jollen sano, että haluan että viet minut joskus lauantaina ulos, niin en halua koskaan lauantaina ulos. Jollen sano, että miksi hitossa et voi joskus korjata jälkiäsi, niin se siivo ei haittaa minua.

Naisissa ärsyttää:

- Nalkuttaminen. Siis jopa minua. Ihan hirveää kuultavaa.

Tästäpä seuraakin mielenkiintoinen dilemma. Koska en nalkuta, miehet ymmärtävät sen niin, että minua ei koskaan häiritse mikään. Vaikka sanon asioista ystävällisesti ja yritän jutella niistä, sitä ei selvästikään lasketa. Eräänkin kerran olen käynyt keskustelun, jossa kuulen lauseen "mut en mä arvannut, että se asia häiritsi sua". Eli miehille siis pitää raivostua ja nalkuttaa, jotta asia menee perille?!? Vaatia vastauksia kovaan ääneen ja mieluusti vielä itkeä samalla? En halua elää sellaisessa stereotyyppisessä todellisuudessa. En jaksa yrittää sadatta kertaa sanoa samoista asioista. En pysty.

Tänään tuntuu taas siltä, että tuo meillä asuva kaksilahkeinen syö kaiken energiani. Mitä teidän miesten kanssa pitäisi tehdä kun ei teidän kanssa voi elää, muttei ilmankaan osaa olla...