Vaan ei meillä! Sadetakin syövereistä pilkotti pieni pää ja terhakka häntä sojotti tomerasti kaarella! Neljä ohukaista jalkaa töpötti innoissaan eteenpäin. On se vaan niin liikuttavan positiivinen tuo koirani Sylvi! AINA! Kelistä huolimatta täällä suunnalla nähtiin hihnan toisessa päässä kävelevän erään hymyilevän naisihmisen. Kyllä olisivat hulluksi mahtaneet vastaantulijat luulla, jos tuolla nyt joku olisi jossain vastaan tullut. Eipä tullut. ;) 

Kuvan koira ei liity tapaukseen, vaikka vähän Sylvin muotoinen onkin. :)

Aikuisena sairastaminen on todella ankeaa. Yrittäjänä se on vielä ankeampaa, kun palkkakaan ei juokse ja kaikki sovitut työt pitää perua ja järjestää jotenkin uudelleen. Koira on ainoa lohtuni, mutta sekin yrittää vähän väliä innostaa minua sängynpohjalta leikkiin vinguttamalla lelujaan. Ääni riipoo aivoja, mutta yritän mumista koiralle jotain kannustavaa. 

Tällaisissa tapauksissa mieheni pitäisi ehdottomasti (ainenkin minun mielestäni) jäädä kotiin hoitamaan minua ja saada siitä korvausta valtiolta. Olemme ystäväni kanssa suunnitelleet myös lääkärin määräämää ja valtion tukemaa itsehoitovapaata ihmisille, jotka ovat vaarassa uupua, tai jotka ovat fyysisesti huonossa kunnossa, mutta aikaa tai energiaa asian korjaamiseksi ei työelämän paineissa ole. Pitkässä juoksussa tuollainen hoitovapaa tulisi varmasti halvemmaksi, kuin pitkät sairauslomat sitten, kun pää tai kroppa lopulta pettää. 

Lapsettomille ei vain hoitovapaita ole tarjolla, jollet ole niin onnekas ja varakas, että esimerkiksi virkavapaa tulisi kysymykseen. Ja jälleen kerran törmäämme termiin, josta yrittäjä voi vain haaveilla... Virkavapaa, sairauspäiväraha, lomaraha, minimipalkka...

Oli upeaa löytää ryhmä muitakin yrittäjiä, jotka miettivät samoja teemoja. Käykääpä kurkkaamassa #sori15. Minä keskityn nyt itseni kuntoon saamiseen, jotta palkka alkaisi taas rullaamaan! Nauttikaa auringosta, te terveet!

- Onpa sulla kaunis huivi!
- Joo, kiitos! Tää on Donna Karanin...
- Ai jaa... Siis onko se siltä Donnalta lainassa...?
- ?!?!?

Jaksan aina uudelleen hämmentyä ihmisistä jotka arvostavat ostamiaan tavaroita vain niiden merkin perusteella. "Löysin Lontoosta Versacen avaimenperän ja se maksoi VAIN 50€! Eihän tää nyt oo ihan mun näköinen, mut onhan se kuitenkin Versace"! Avaimenperä. 50€. Jeppis jepulis...

Instagramit ja Pinterestit pursuavat kuvia joissa on uusia vaatteita tai sisustustuotteita kuvattuna niin, että merkki varmasti näkyy. Kerran olen nähnyt jopa kuvan piposta, joka oli rullattu reunasta niin, että pipoksi sitä ei enää tunnistanut, mutta sisäsaumaan ommeltu merkki kyllä näkyi. Kommenteissa sitten toiset samanhenkiset kommentoivat kuinka "mulla on toi sama mut valkoisena" tai "mulla on toi myös, mut hankin sit kaveriksi myös SEN Hilfigerin, tiedäthän"? Ja nehän tietää. Kilpavarustelu on jatkuvaa ja mikäpäs siinä. Jonkunhan niiden sweat shoppien pomojen palkat on maksettava.

Ongelma taitaa olla vain siinä, että mikään ei riitä. Kun on saatu se Vuitton, pitää saada jotain muuta. Isompaa, kalliimpaa, näkyvämpää. Huomatkaa minut!!! Itse huomaan kyllä myös kauniit esineet, mutta vain, jos esine on oikeasti kaunis. Se, että siinä lukee merkki isolla kyljessä ei tee mistään vaatteesta tai laukusta elegantimpaa. Päinvastoin. 

Eniten ilahdun, jos kuulen vaikka laukkua kehuessani, että se on siskontytön muotoiluinstituutin lopputyö tai pienen paikallisen tuottajan uniikkikappale. Silloin raha laukusta on oikeasti mennyt sen tekijälle, ei moraalittomasti ja ilmaston kannalta kestämättömästi toimivalle suuryritykselle.

Entäpä jos me kaikki hankkisimme tavaraa vain, jos todella tarvitsemme sitä tai jos todella pidämme sen designista ja tiedämme käyttävämme sitä loppuelämämme? Kuinka paljon maailma muuttuisi?

Entä jos kyseessä on seksi. Sama kuvio ei enää olekaan yleisesti hyväksyttävää. Miksi ei? Jotkut parit pitävät leffassa, teatterissa tai vaikka lätkämatsissa käyntiä yhteisenä juttuna. "Laatuaikana". Toisille seksi on sitä. Yhteinen juttu, jolloin on aikaa keskittyä vain juuri siihen asiaan. Mutta entä jos intressi ei olekaan yhteinen? Toiselle riittää kerran puolessa vuodessa, toinen haluaisi pari kertaa viikossa. 

Onko kyse kuitenkaan sen kummemmasta asiasta? Jos puolisoa rakastaa, on muita yhteisiä intohimon kohteita ja elämä on yhdessä mukavaa, miksi seksin pitäisi olla se eron tuova elementti? Voihan teatterissakin silti käydä silloin tällöin myös yhdessä, eikä se vähennä sen käynnin arvoa tai tärkeyttä vaikka toinen kävisi teatterissa myös muulloin. 

Ongelmallista tästä taitaa tehdä vain yhteiskuntamme normit ja ikivanhat kristilliset arvot. Seksi on silloin tarkoitettu vain aviopuolisoiden välille ja se ajatus istuu selkärangassamme syvällä, vaikka käsite "puolisosta" onkin lieventynyt. Tokihan joukostamme löytyy aina myös niitä, joiden mielestä heillä on AINA oikeus hässiä ketä huvittaa, vaikka kotona seksi luistaisikin. Silloin ei tosin kyse ole enää "harrastuksesta", vaan addiktiosta. 

Kahden rakastavaisen välinen syvä intohimo on ehkä kauneinta ja kadehdittavinta maailmassa, mutta koska sitä ei ole aina saatavilla, voisiko muitakin vaihtoehtoja olla? 

Miehissä ärsyttää:

- Se luulo, että jos jotain ei sanota suoraan ja kovaan ääneen, sitä ei ole olemassa. Jollen sano, että nyt vituttaa, ni ei varmaan sitten vituta. Jollen sano, että haluan että viet minut joskus lauantaina ulos, niin en halua koskaan lauantaina ulos. Jollen sano, että miksi hitossa et voi joskus korjata jälkiäsi, niin se siivo ei haittaa minua.

Naisissa ärsyttää:

- Nalkuttaminen. Siis jopa minua. Ihan hirveää kuultavaa.

Tästäpä seuraakin mielenkiintoinen dilemma. Koska en nalkuta, miehet ymmärtävät sen niin, että minua ei koskaan häiritse mikään. Vaikka sanon asioista ystävällisesti ja yritän jutella niistä, sitä ei selvästikään lasketa. Eräänkin kerran olen käynyt keskustelun, jossa kuulen lauseen "mut en mä arvannut, että se asia häiritsi sua". Eli miehille siis pitää raivostua ja nalkuttaa, jotta asia menee perille?!? Vaatia vastauksia kovaan ääneen ja mieluusti vielä itkeä samalla? En halua elää sellaisessa stereotyyppisessä todellisuudessa. En jaksa yrittää sadatta kertaa sanoa samoista asioista. En pysty.

Tänään tuntuu taas siltä, että tuo meillä asuva kaksilahkeinen syö kaiken energiani. Mitä teidän miesten kanssa pitäisi tehdä kun ei teidän kanssa voi elää, muttei ilmankaan osaa olla... 

Mulla on aina sama ongelma. Kun sairastun, minusta on kauhean noloa soittaa kollegoille, että voisitteko järjestellä mun työt niin, etten tule tänään. Kun tilanne on toisinpäin, siinä ei ole mielestäni mitään ongelmaa. Työt järjestetään niin, että toinen saa rauhassa sairastaa. Yrittäjille kun se on harvinaista herkkua. Onko tää nyt taas jotain velvollisuudentuntoa joka minussa jyllää? MUN pitäisi jaksaa aina ja MINÄ en voi olla se heikko lenkki joka sairastuu... Yeah, right...

Oon vaan valitettavasti aina ollut sellainen ihminen, johon tarttuu jokainen lenssu mikä ilmassa viivähtää. Auringonhattu-uutetta löytyy sekä kotoa, että työpaikalta ja aina kun nenä vähänkin alkaa vuotaa, haisen valkosipulilta ja inkivääriltä metrien päähän. Melkoisesti ärsyttää ne tyypit, jotka kovaan ääneen mainostavat, että "mä en MUISTA milloin oisin viimeksi ollut sairaana". NIIN KUN SEN VOISI VALITA!!! Seuraavan besserwisserin päälle aivastan...

Siellä ne duunikaverit nyt istuu teatterissa ja illalla menevät syömään ihanaan italialaiseen ravintolaan. Minä saan vaikka lämmittää sitä leivinuunia (pakko onkin kun tuuli puhaltaa talosta läpi) ja maata sohvalla koira kainalossa. Ei jotenkin tunnu nyt niin ihanalta kun mitä eilen ajattelin...  

Huomenna on kollegani läksiäiset. En haluaisi hänen lähtevän, sillä tuntuu, että olen vasta alkanut tutustua häneen. Olemme olleet kollegoja 1,5 vuotta. Okei. Olen ehkä hieman hidas lämpeämään joihinkin ihmisiin. Hänen elämänkatsomuksensa on hyvin vahva, enkä pidä siitä, että minulle tuputetaan asioita jotka koen itselleni vieraiksi. Minulla on omat tapani, hänellä omansa, let's keep it that way. Silti hän on työssään mahtava ja kollegana muut huomioon ottava, mutta hän päätti lähteä toteuttamaan elämänkatsomustaan myös ammatillisesti, joten suotakoon se hänelle. Ehkä se onni löytyy sieltä. 

No joka tapauksessa. Jäisin mieluummin huomenna kotiin. Kävisin aamulla kaupassa, lämmittäisin leivinuunin, tekisin siinä pizzaa, joisin viiniä ja rapsuttelisin koiraa. Olisin omissa oloissani ja onnellinen. Se nyt vaan ei käy. Punaa huuliin, hymy nassuun ja baanalle! Olen ihan varma, että illasta tulee hauska, mutta SILTI... Nnnnghhh!!!

No matter how you feel, get up, dress up, show up and never give up!

Emmäosaajat saattavat olla hyvin koulutettuja, fiksuja kaupunkilaisia, jotka eivät yksinkertaisesti osaa tehdä omatoimisesti juuri mitään. Kaupassa käyntiä varten pitää olla kotiinkuljetuspalvelu (kassit painaa), lenkkiä varten personal trainer (etten kävele väärin), hiuksia varten on kaikki tuotteet ja laitteet, mutta niitä ei käytetä (kun emmäosaa), vaikka kampaaja kerran kuussa kädestä pitäen näyttää. 

Emmäosaajat vievät vanhemmat lapset päivähoitoon vaikka äiti on äitiyslomalla (emmäosaa keksiä lapselle virikkeitä), tilaavat sähkömiehen asentamaan valaisimen kattoon (ei mul oo työkaluja) ja kaiken huipuksi hankkivat aktiivisuusrannekkeen, joka kertoo oletko istunut, juossut vai nukkunut (emmävoimuistaa). 

Sinänsähän emmäosaajat tekevät yhteiskunnalle hyvää. He käyttävät palveluita, ostavat hyödykkeitä ja harvemmin syrjäytyvät, koska eivät vain pärjää yksin. 
Toisaalta kuitenkin tuntuu, että aikuisen, kouluja käyneen ihmisen pitäisi osata tehdä edes JOTAIN ilman ammattilaisen apua. 

Jos joku tarvitsee (ilman psykologista diagnoosia) kädestä pitelijää joka asiassa, niin eikö se ole jotenkin kieroa? Ja ennen kaikkea; eikö se ole näiden asiakaspalvelijoiden mielestä ihan hiton rasittavaa!? Ihan sama miten yrität asiasi aikuiselle ihmiselle selittää, niin keskittymiskyky on kolmevuotiaan luokkaa ja jo puolessa välissä lausetta huudahdetaan että "emmäosaa"! Onko tämä nyt joku taantuma siihen, kun oli pieni ja avuton ja tarhan täti piti huolta ja neuvoi? Tuleeko siitä turvallisuuden tunne, että ei itse tarvi, vaan joku hoitaa kyllä lopulta kaiken puolestasi? Jollet osaa niin tehdään yhdessä! Maksusta tosin.

Oma hermoni ei riitä näihin tyyppeihin, mutta juttelin kerran erään mahtavan asiakaspalvelijan kanssa emmäosaajista, ja hän totesi hieman surullisesti hymyillen että "mutta mulle tulee ihana olo siitä, että ne tarvii mua". Vakka oli löytänyt kantensa. 

Olen nainen, kumppani, ystävä, yrittäjä, maalaistunut kaupunkilainen, esteetikko, itsepäinen idealisti, ihmis- ja eläinystävä. Hämmästelen ihmisten erilaisuutta ja tapaa olla ja toimia. Yritän siinä sivussa selvittää oman tapani olla ja toimia.

Olen lähdössä tuntemattomalle matkalle. Lähdetkö kanssani?