No voihan keturan viuhke. Heräsin aamulla yli 38 asteen kuumeessa. Tän siitä saa, kun mussuttaa, ettei huvittais lähteä huvittelemaan! Ja pahinta tässä on se, että minusta aina tuntuu, että kukaan ei usko, että olen oikeasti sairas! Kollegani oli puhelimessa kovin harmissaan kun soitin hänelle, mutta toivotteli kovasti paranemista. Mielessäni mietin, että kuitenkin se jupisee kotona miehelleen, että "sitä ei vain huvittanut"...

Mulla on aina sama ongelma. Kun sairastun, minusta on kauhean noloa soittaa kollegoille, että voisitteko järjestellä mun työt niin, etten tule tänään. Kun tilanne on toisinpäin, siinä ei ole mielestäni mitään ongelmaa. Työt järjestetään niin, että toinen saa rauhassa sairastaa. Yrittäjille kun se on harvinaista herkkua. Onko tää nyt taas jotain velvollisuudentuntoa joka minussa jyllää? MUN pitäisi jaksaa aina ja MINÄ en voi olla se heikko lenkki joka sairastuu... Yeah, right...

Oon vaan valitettavasti aina ollut sellainen ihminen, johon tarttuu jokainen lenssu mikä ilmassa viivähtää. Auringonhattu-uutetta löytyy sekä kotoa, että työpaikalta ja aina kun nenä vähänkin alkaa vuotaa, haisen valkosipulilta ja inkivääriltä metrien päähän. Melkoisesti ärsyttää ne tyypit, jotka kovaan ääneen mainostavat, että "mä en MUISTA milloin oisin viimeksi ollut sairaana". NIIN KUN SEN VOISI VALITA!!! Seuraavan besserwisserin päälle aivastan...

Siellä ne duunikaverit nyt istuu teatterissa ja illalla menevät syömään ihanaan italialaiseen ravintolaan. Minä saan vaikka lämmittää sitä leivinuunia (pakko onkin kun tuuli puhaltaa talosta läpi) ja maata sohvalla koira kainalossa. Ei jotenkin tunnu nyt niin ihanalta kun mitä eilen ajattelin...  

image.jpg